1. Tervetuloa Newarkiin, Adetta!

Moi. Olen siis Adetta Dalstenne, 16-vuotias teinityttö joka juuri muutti toiselta puolelta Amerikkaa New Jerseyn suureen kaupunkiin, Newarkiin. Vanhempani erosivat kuukausi sitten. En ole isäni kanssa kovin läheinen, sen sijaan äitini on minulle läheisempi.
Luistelu on minulle kaikki kaikessa, sen takia tekikin kipeää kuulla ettei täällä koskaan ole lunta ja jäätä. Onneksi lähistöllä on kuitenkin kuulemma sisäluistelurata sekä rullaluistelukenttä.
Ystävät ovat minulle todella tärkeitä, en olisi halunnut erota heistä näin pitkän matkan päähän.
Luonteeni on 7-0-1-10-7, ja horoskooppimerkkini on kauris. Mieltymykseni ovat kunto sekä mustat hiukset, inhokkini taas löyhkä.



Olimme juuri saaneet tavarat purattua, ja olin keittiössä juuri menossa hakemaan jotain välipalaa jääkaapista, kun äitini tuli puhumaan minulle.
- Kuule Adette, voisin heittää sinut vaikka puistoon tapaamaan uusia ystäviä. Tiedän kuinka tärkeää muiden simien seura on sinulle, äiti ehdotti ystävällisesti.
- Tuota ... voisin ehkä lähteä luistelemaan? sanoin äidilleni. Halusin välittömästi jäälle, siellä tunsin oloni kotoisaksi. Enkä kyllä kiistänyt vastaan, halusinkin tavata uusia simejä. Luistelemassa saattaisi olla samankaltaisia simejä kuin minä.
- Ai, heti jäälle vai? Totta kai. Heitänkö sinut sinne vai ajatko itse? hän kysyi vielä.
- Voin kyllä itsekin mennä, vastasin äidilleni yrittäen samalla hymyillä.



Ajoin ulos autotallistamme vanhalla mustalla lavapakullamme. Kyllä sillä paikasta toiseen pääsee, tosin ei se kauhean kovaa kulje. En ollut varma, löytäisinkö uudessa paikassa luisteluradalle, mutta yrittäisin parhaani. Kurvasin pihastamme pois kaasu melkein pohjassa, eikä auto silti mennyt yli seitsemääkymppiä.



Pääsinkin pian jäälle. Nautin luistelusta täysin siemauksin, tein pyörähdyksiä ja hyppyjä, luistelin radan päästä päähän yhä uudestaan ja uudestaan. Sain niskaani tuijottavia katseita sekä kuiskutuksia: "Kuka tuo tyttö on?" "Hän luistelee hirmuisen hyvin!" ja "Näämmeköhän hänet huomenna koulussa?", tirskahtelin osalle mielessäni ja heidän kiusakseen hyppäsin pari hienoa hyppyä peräkkäin.



Tajusin kuitenkin noin tunnin luisteltuani, että olen liian ujo mennä juttelemaan jollekkin ventovieraalle, eikä kukaan näköjään halunnut tehdä tuttavuutta minuun, joten päätin lähteä kotiin ja jättää uusiin ihmisiin tutustumisen huomisen koulupäivän varaan. Kotona voisin istuttaa uuteen puutarhaan tomaatteja, ajattelin samalla kun kävelin autolle päin.



Äitini taisi kuulla auton moottorin äänen, sillä hän kiiruhti jo ulos vastaan. Ihan kuin olisin ollut viiden ja ollut ensimmäistä kertaa kavereideni kanssa keinumassa puistossa ilman äitiä, huokaisin.
- Adetta! Kulta tapasitko jonkun kivan simin? Löytyikö juttuseuraa? Oliko kivaa? Oliko siellä hyvä jää? kysymyksiä sateli äidiltä.
- Öh ... en uskaltanut jutella kellekkään, eikä ketään näyttänyt minun seurani kiinnostavan. Kivaa juu no olihan siellä, ja oli hyvä jää, sanoin äidilleni.
- No, huomenna koulussa tapaat varmasti mukavia simejä. Usko pois, äiti yritti rohkaista. Hymyilin vain vastaukseksi ja ängin hänen ohitseen ovesta sisälle.



Luin suosikki kirjaani, joka kertoi tytöstä jonka isä kuoli ja kuinka joku puolituntematon poika sanoi ottavansa osaa ja sitten ne ystävystyivät ja rakastuivat ja plörts. Pian äitini kuitenkin huusi:
- Adetta! Tule tervehtimään uusia naapureita! He ovat tulleet tervehtimään meitä. Pala nousi kurkkuun. Oliko hiukseni hyvin? Mitä jos hampaiden välissä olisi jotain likaa? Äh, stressasin liikoja. Otin itseäni niskasta kiinni ja huusin takaisin:
- J-jo-joo, tullaan ...



Äitini ei edes huomannut minua, kun ilmaannuin pihalle. Hän vain jutteli jonkun naisen kanssa. Hain katseellani teini-ikäisiä, mutta silmiini osui vain kolme aikuista simiä. Eräs hieman tummempi sim katsoi minuun hymyillen, vastasin hymyyn ja kävelin rohkeasti hänen luo.
- Hei, olen Adetta Dalstenne, tervehdin kohteliaasti.
- Tervetuloa Newarkiin! Olen Kapona Kajawski, mies tervehti luontevasti.
- Öh, ja niin kuka? kysyin ihmetellen hänen oudon kuuloista nimeä. Hän vastasi naurahtaen:
- Heh, olen Havaijilta. Ka-po-na Ka-jaws-ki, hän tavutti nimensä. Naurahdin ja nyökkäsin. Mies hymyili minulle.
- Taidat olla viiden- tai kuudentoista? hän kysyi.
- Juu, täytin pari kuukautta siiten kuusitoista, vastasin kohteliaasti yhä hymyillen.
- Aivan, minulla on saman ikäinen tyttö. Voisin pistää hänet joskus tulemaan tänne, mies ehdotti naurahtaen taas.
- Ai, se olisi kivaa! vastasin mahdollisimman iloisen kuuloisesti. Mies hymyili ja käännyin muiden puoleen.



- Hei, olen Adetta Dalstenne, tervehdin taas kerran kohteliaasti, taas kerran tummaihoista miestä.
- Hei ja tervetuloa, olen Halbert Yarnes, mies tervehti hyvin kohteliaasti hymyillen. Ennen kun ehdin sanoa mitään, hän jatkoi:
- Harrastatko luistelua? Vaimoni sanoi nähneensä uuden tytön luistinradalla, luistelet kuulemma hyvin! mies sanoi hyvin varman tuntuisesti, että kyseessä oli juuri minä.
- Juu, kyllä minä olin aamupäivällä luistelemassa, sanoin hymyillen. Yritin saada keskustelua aikaiseksi:
- Harrastatko keilausta? Paidassasi on keilauskerhon logo, kysyin, vaikka oikeastaan minua ei kiinnostanut keilaus tai se, että keilasiko tämä tyyppi.
- Juu! Harrastan minä. Keilaatko sinä? hän kysyi iloisesti.
- En oikeastaan, sanoin naurahtaen.
- Kuulin tuossa sivukorvalla kun juttelit Kaponan kanssa, että olet kuudentoista. Minulla on kotona kuusitoista vuotias tyttö, hän sanoi iloisesti.
- Oi! Tämäpä sattumaa, tässä lähistöllä taitaa olla paljon minun ikäisiäni? kysyin, ja hän vastasi minulle iloisella ilmeellä nyökäten. Hymyilin hänelle ja käännyin naisen puoleen, jonka kanssa äiti jutteli.



Äiti kääntyi miesten puoleen, jotta pääsisin tervehtimään naista. Äiti hymyili minulle rohkaisevasti.
- Tervetuloa, olen Jen Ozmun, nainen tervehti. Tällä kertaa minun ei tarvinnut mennä tervehtimään.
- Kiitos kiitos, olen siis Adetta Dalstenne, tervehdin iloisesti.
- Juu, sen arvasinkin. Minulla on seitsemäntoista vuotias poika Daniel, hän varmasti voi näyttää sinulle paikkoja tai pitää sinulle seuraa jos olet yksinäinen, nainen kertoi iloisesti.
- Okei! Täytyy painaa mieleen, vastasin iloisesti. Mietin, olisiko Daniel mukava poika ja voisiko häneen tehdä niin paljon tuttavuutta, että meistä tulisi ystävät.
En osannut jutella Jenin kanssa kunnolla, hänen kanssaan oli jotenkin tökeröä kommunikoida. Hymyilin hänelle ja lähdin sisälle, äiti jäi vielä juttelemaan naapureiden kanssa.



Lähdin sisälle ja avasin tietokoneen. Aloin chattailemaan jonkun tuntemattoman, ilmeisesti lähistöllä asuvan miehen kanssa. Yllätys yllätys, tämäkin kertoi että hänellä oli saman ikäinen tyttö. Hänkin lupaili että tyttö voisi pitää seuraa ja muuta. Kuitenkin ajattelin, että todellisuudessa kukaan ei haluaisi pitää minulle seuraa, mutta vanhemmat vain ajattelivat omistavansa ihania virheettömiä nuorukaisia jotka kyllä auttaisivat uutta tyttöä ... phöh.



Illemmalla minua alkoi hiukomaan, joten päätin mennä keittiöön valmistamaan itselleni lihavoileivän. Uusi keittiömme oli mielestäni oikein hienosti sisustettu, tykkäsin kaapeissa käytetyn puun väristä. Mietin, että mihinköhän äiti yritti hakea töihin. Emme kuitenkaan pystyisi maksamaan näin hienon talon tuottavia laskuja ellei äiti saisi hyvää työpaikkaa. Tiesin, että raha-asiamme eivät olleet minun huoleni, mutta silti aina "salaa" murehdin niitä.



Illalla kirjoitin ensimmäisestä päivästäni New Jerseyn Newarkissa päiväkirjaan. Kerroin, etten tavannut yhtään ikäistäni nuorta, mutta juttelin kasvotusten kolmen aikuisen kanssa ja yhden aikuisen kanssa chattailin iltapäivällä. Kerroin myös, että huominen koulupäivä jännittää hirveästi, enkä tiennyt pistäisinkö hiukset nutturalle vai jättäisinkö auki.



Odotin huomista koulupäivää, tai oikeastaan jännitin, etten keksinyt mitään tekemistä, joten päätin mennä nukkumaan jo puoli kymmeneltä. Kipusin uuteen sänkyyni ja toivoin, että huomenna saisin uusia kavereita ja että ensimmäinen koulupäivä ei koituisi aivan kuolemaksi. Unohdin jännityksen lomasta sanoa äidilleni hyvät yöt, mutta ei hän varmaan pahastuisi.



Heräsin jo kuudelta, joten aurinko ei ollut vielä noussut. Keittiöstä kuului kolinaa, joten veikkasin että äiti oli tahalteen jo herännyt aikasemmin laittamaan meille aamupalaa. Hymyilin itsekseni, mukavaa että äiti yritti ilahduttaa minua. En olisikaan halunnut lähteä kouluun vielä kun äiti nukkuu, toivoin oikeastaan että äiti osaisi rohkaista minua aamupalapöydässä.



(pahoittelen kristallin ja puhekuplan palasten näkymistä ..)
Kävelin keittiöön, ja kuten olin arvannutkin, äitini oli laittanut meille muroja. Istuin pöytään ja äitini kysyi minulta haluaisinko tänäänkin luistelemaan.
- Tuota, ajattelin että yrittäisin tänään olla jonkun kanssa. Voisin tutustua simeihin, vastasin. Luuliko äiti, että haluaisin uudella paikalla vain luistella päivästä toiseen olla tuntematta ketään ikäistäni?
- Niin aivan, onhan se hyvä tuntea muitakin ikäisiäsi, äiti vastasi haukotellen.
- Monelta oikein heräsit? kysyin äidiltä joka vaikutti hirmuisen väsyneeltä. Äiti katsahti kelloon ja vastasi:
- Puolisen tuntia sitten, hän vastasi taas haukotellen. Nyökkäsin hänelle ja kauhoin murolautaseni tyhjäksi.



Kello löi seitsemän, ja aurinko nousi taivaalle. Päätin vaihtaa kouluvaatteet päälleni. Valitsin saman asun kun eilenkin; kaprit sekä harmaan neulepuseron. Paita saattoi olla hieman liian kuuma tälle kelille, mutta en oikein omistanut muita hienoja paitoja. Nämäkin vaatteet olin ostanut matkalla tänne, kun tajusin ettei kaupungissa voi pukeutua reikäisiin farkkuhin ja yksinkertaiseen pitkähihaiseen punaiseen paitaan. Tänään voisinkin ostaa uusia vaatteita, täällä varmasti riitti kivoja vaatekauppoja!



Koulubussin tuloon kestäisi vielä parikymmentä minuuttia, joten päätin vielä kerrata vanhasta koulukirjastani asioita, jotten olisi ihan pihalla uudessa koulussa ja nolaisi itseäni. Kirjaan oli kuitenkin vaikea keskittyä, sillä minua jännitti niin kovaa. Olisi pitänyt eilen kutsua illalla vielä uudestaan naapurit kylään ja pyytää heitä ottamaan heidän tytöt ja poikansa mukaan, jotta olisin voinut tutustua heihin ja nyt minulla olisi koulussa seuraa ... no, nyt ei kuitenkaan enää voinut mitään.



Melkein paniikissa nousin bussiin, jossa minua odotti beigeihin pukeutunut naisbussikuski. Hän tervehti minua kyllästyneesti:
- Huomenta, näin hänen suussaan ison klöntin purukumia. Hampaita ei varmaan oltu pesty viikkoon. Meinasin oksentaa. Hymyilin kuitenkin iloisesti;
- Öh, huomenta, vastasin. Hän nyökkäsi päällään bussin takapenkkien suuntaan, nyökkäsin hänelle ja lähdin kävelemään bussin perälle. Bussissa ei ollut ketään. Veikkasin, että kaikki pyysivät vanhempiaan viemään heidät tai sitten he ajoivat koululle itse. En minäkään olisi tuollaisen kyytiin halunnut tulla. No, nyt mentiin ainakin tänään tällä kyydillä, huomenna äiti voi viedä.

-------------------------

No, tässä tää eka osa nyt oli. (: 19 kuvaa siihen tais kuulua. Tän pitusia on tulossa jatkossakin. Toivottavasti kelpas ja tykkäsitte!
Löytyykö koulusta kavereita? Tutustuuko Adetta tänään uusiin tyyppeihin? Millaiseen porukkaan hän joutuu? (;